Työmyyrä on taas huonolla tuulella. Se potkiskelee klemmareita pitkin pöytää ja jupisee itsekseen. Se on niin kiukkuinen, ahdistunut, välinpitämätön, kerta kaikkiaan niin huonolla tuulella, ettei se saa sitä itsestään ulos. Yritän jotenkin piristää sitä, mutta palkaksi se sinkoaa pyyhekumin kohti minua ja hyppää ikkunalaudalle isumaan. Siihen se jää jököttämää, pysähtyneenä. "Auttaisko kuppi teetä?", kysyn varovasti. "EI! Vaan se loma, joka peruuntui!" Työmyyrä oli suunnitellu lomamatkaa pois kylmästä ja pimeästä, haaveillut siitä päivittäin ja ajatellut paljon iloisia ajatuksia. Tästä synkkyydestä ei ole paluuta, se ajattelee. Siitä ei ole nyt minullekaan piristäjäksi, työhön tsemppaajaksi. Päätäni särkee ja näkymä ikkunasta tuntuu lohduttomalta: harmaata ja kylmää, puiden latvat alastomia ja viluisen näköisiä.