keskiviikko. Synkkyys syö, niin minäkin. Maha pinkeenä rötkötän sohvalla ja taistelen itseinhon vallassa. Ei tätä kaipaisi enää tai kaiken muun epämääräisen olon keskelle, mutta kuuluu kai taudinkuvaan. Miten ihmeessä ahmimisen saisi kuriin. Toistaiseksi olen onnistunut pysyttelemään esim. leivässä yms. mutta ei kai kaukana ole herkkujen ahmiminen. Pullat ovat vielä(kin) pakastimessa. Kyllä kaikki lihottaa, kun tarpeeksi syö. Bulimia olisi taas lähellä, jos pystyisin oksentamaan.. Koppis huomenna. Kai hymyilen ja olen niin kuin ei mitään olisikaan. Kunhan saisin kaikki kakistettua ulos. Mutta jos juuri sillä hetkellä ei tunnu pahalta, niin sitä on vaikea kuvata. Unikaan ei ole tullut pariin yöhön. Edellinen yö meni kokonaan pyörisessä ja viime yönä oli vielä yhden maissa ylhäällä...

Mutta onhan mukavaakin ollut tässä päivässä. Eilen illalla ruotsalainen ystäväni kysyi lähtisinkö Egyptiin huhtikuussa. Puhuttiin tästä jo loka-marraskuun vaihteessa juuri Egyptissä : ) Innostuin tietysti valtavasti, ja hetken päästä viikon reissu oli paisunut kolmen viikon mittaiseksi. Pitäisi virkavapaata anoa, jättää lipasto ostamatta ja yhtiölaina maksamatta. Mutta onko sillä sitten oikeasti väliä? Ei ole järjellä mun touhuissa ollut viime aikoina paljon tekemistä. Tarkkailen, että oisko tässä nyt niitä hypomanian oireita, joita selkeästi tunnistin kun Thaimaan matkaa suunnittelin. Innoissani olen ja haluan todella lähteä, mutta alakulo ei väisty. Jos syöminen olisi kurissa ja vatsa litteenä, niin voisi olla eri asia - aavistelen.

Kuvittelenko, että lähtemällä (yleensäkin lähtemällä) jokin asia helpottuisi. Ainakaan työasioista ei tarvitse huolehtia ja voin paremmin. Olen rennompi ja rauhallisempi. Tiedän, että möröt seuraavat perässä, mutta olo on helpompaa, kuin täällä pimeässä arjen keskellä. Miksei tää voi olla vain tavallista harmitusta. Ei tämän kuulu tällaista olla. Olenko heikko, laiska, saamaton!? En tiedä mitä itkisin ja raivoaisin, vaikka mieli tekisi. Sitä en pysty ilman syytä tekemään, kätken sen sisälleni. Niin, ja vaikka olisi aihekin, kätken sen silti. Olen vahva, enkä itkeä pillitä, en tarvitse lohdusta, lohdutan muita, tuen muita. Voi hitto, ja kun asia on päin vastoin. Näen unta, että jotain tapahtuu, että minua on pakko jonkun auttaa... vaikka onnettomuus, jalka katkeaa, joudun vakavaan onnettomuuteen, enkä kykene huolehtimaan itsetäni. Se on ajatus, ei suunntielma eli en aio aihettaa itselleni sellasita onnettomuutta.