Tiistaina äiti tuli käymään. Kivaa, että saa illoiksi seuraa, jokso ahmimisen saisi kuriin. Suunniteltiin, että oltais menty leffaan, mutta oltiin sen verran väsyjä molemmat, että jätettiin menemättä. Keskiviikkona kävin hoitamassa muutaman tunnin ja sitten hummailtiinkin lopun päivää  kaupungilla, ostettiin pullo viiniä ja kotiin laittamaan ruokaa. Tänään äiti lähti yhdeltä toista ja menin vasta sen jälkeen töihin. Jaksoin olla kolmeen saakka ja sitten läksin...

Töissäkään ei ole enää kiva olla. Ennen se menetteli, vaikkei paljon aikaiseksi saanut. Nyt töihin lähteminenkin tuntuu vastenmieliseltä ja pienenkin asian tekeminen vaatii kovia ponnisteluja ja syö voimat. Ei vaan pysty, ei, ei. Ennen mietin, että menee lusmuilun ja yleisen huonon motivaatioilmaston piikkiin, mutta tää taitaa olla enemmän. Jopa vähän ahdistaa mennä, vaikkei päivässä olisi mitään erikoista tiedossa...

Sain soitettua tiistaina työterveyden koppikselle tai siis ajanvaraukseen. Sieltä sanoivat, että torstaina hänellä on puhelinaika ja silloin hän soittaa ja voitte sopia ajan. No, hän soitti ja ilman kyselyjä sain ajan jo ensi torstaille. Sen jälkeen tuli pieni tutina ja ahdistus, itketti. Erikoinen reaktio. Teki mieli lähteä kotiin. Oli pakko laittaa kaverille viesti, että täällä taidetaan ollaan hoidon tarpeessa. Hän toivotti tervetulleeksi kajahtaneiden kerhoon ja kertoi, että kolme vuotta tuli hänelle täyteen. Parhaassa uhmaiässä! Sitähän pitäisi juhlistaa jotenkin. Kutsuinkin viikonlopuksi kylään. Toivottavasti pääsee tulemaan.

Muuten on ollu ihan mukavat kolme päivää. Uni on ollut hiukan katkonaista, mutta ei häiritsevästi. Kiva, kun äiti oli seurana. Nyt tuntuu muutenkin paremmalta. Äidin vierailu vaan tuli kalliiksi... shoppailtiin ahkerasti, enkä montaa ajatusta tuhlannut, jos näin jotain, mitä halusin... Ehkä tästä taas noustaan. Toivottavasti ei liian korkealle ja kovaa...