Kotihiiri haistelee ilmaa. Sen kuono värisee ja viiksikarvat väpättävät. "Kevättä..." se huokaisee. Vihdoin se on täällä. Vahva lupaus ainakin. Auringon paiste lämmittää, räystäät tippuvat, asfaltti näkyy ja on kuivaakin. Lintulaudan etelänpuoleinen katto on sula. Hullut tulevat hullummiksi. Sitä se aurinko ja äkkiä lisääntyvä valon määrä teettää. Tuntuu, ettei millään malttaisi, vaan tunne, että jonnekin pitäisi mennä, jotain pitäisi tapahtua. Muutoksen odotusta.

Kotihiiri miettii syksyä, kun illat pimenivät ja ankeus täytti mielen. Silloinkaan ei ollut hyvä. Marraskuu tukehdutti. Talvi meni joten kuten, onneksi oli paljon lunta. Lumet kun sulaa, niin sitten alkaa taas elämä! Kesä-, heinä- ja elokuu (opettajan ammatin kolme hyvää puolta). Näiden kuukausien jälkeen voisi taas tulla kesä-, heinä- ja elokuu...jne...

Kotihiiri on tyytyväinen: oma koti ja paljon maata myllätä. Se voi oikein haistaa ja tuntea läpimän maan, kuulla muurahaisten rapinan neulasten keskellä ja nähdä auringon leikin laineilla. *huokaus* Vielä hetken jos, maltat, niin sitten se koittaa. Kesä!