No niin. Nyt on aika avata ovi elämälle. Kovin on ollut synkkää, mutta jo kirkkenee. Voisi olla hyvä kirjoittaa kaikki ylös ja peilata tuntojaan myöhemmin, mutta se tuntuu ja tuntui liian raskaalta. Jotain oli pakko päästä kuitenkin kirjoittamaan. Olen mestari siinä, että unohdan asiat, painan ne unholaan. Ei aina terveellistä, mutta lohdullista kylläkin.

Työmyyrä puhisee samaan tahtiin ja kotihiiri on joutunut vaihtamaan kukkamaat parvekelaatikkoon, mutta aurinko paistaa samalla tavalla kuin viime vuonnakin, luonto on jälleen upean vihreä, kuin viime vuonnakin. Elämä jatkaa kulkuaan, miksen siis minäkin. Rutistaa väliin vieläkin, mutta heikemmin.

Olen ostanut uuden asunnon. 1952 rakennetusta talosta. Sisustusuunnittelija kävi tänään (katsotaan onko mulla siihen varaa), remonttireiskan pitäisi tulla parin päivän sisään. Pankintäti on tyytyväinen. Mutta niin olen minäkin. Moni asia sai oikeat mittasuhteet, kun rohkaistun tähän päätökseen. Parvekkeella on limoviikuna ja tuija sopuisasti rinnakkain. Nykyiseen vuokra-asuntooni limoviikuna ei mahdu ja tuijan nyppäsin pihalta kiukuspäite - niin paljon kiukutti - kenkkuja ne ostajat, viitsivät rueta valittamaan verhotangoista ja itse tehdystä naulakosta. Heidän mielestään olisivat kuuluuneet jäädä. Mutta sekin kiukku jo laantui. Nyt nautin auringon kuumasta paisteesta uuden luomisesta.